31.8.2018

Paluu Suomeen

Moi kaikki! Pieni tovi vierähti ennenkuin sain aikaiseksi tulla kirjoittamaan tämän viimeisen postauksen. Oon nyt ollut Suomessa yli kaksi kuukautta, mikä tuntuu ihan hassulta. Toisaalta Texasiin soitellessa tulee aina sellainen fiilis kuin olisin edelleen siellä, mutta toisaalta täällä oman arjen sykkeessä lähdöstä tuntuu olevan tosi kauan aikaa. Siitä puheen ollen- ajattelin nyt kertoa hieman ajatuksia ja fiiliksiä siitä, millaista oli lähteä Texasista ja miltä tuntuu olla kotona. Näihin kahteen kuukauteen on mahtunut ties minkälaisia fiiliksiä. Toisinaan olen kiukutellut perheelle ja sydän sykkyrällä katsellut Texas-kuvia valmiina bookaamaan seuraavan mahdollisen lennon Jenkkeihin tai edes jonnekin Suomen ulkopuolelle, toisinaan taas ystävien tai perheen kanssa aikaa viettäessä koko Texas on tuntunut kaukaiselta unelta ja Suomi niin ihanalta ettei sitä voi sanoin kuvailla. Jonain hetkinä, varsinkin ihan ekoina viikkoina, ahdisti ja ärsytti kaikki, tekstasin koko ajan Jenkkeihin ja ahdisti ihan kauheasti ajatus Suomeen asettumisesta. Mutta ajan myötä se helpotti ja varsinkin kun koulu alkoi, kaikki on alkanut sujua paremmin ja tällä hetkellä en haluaisi olla missään muualla kuin täällä. 

Muutos on aina vaikeaa, ja niin se on ollut tässäkin kohtaa. Muistan kun lähdin vuosi sitten täältä Suomesta kohti tuntematonta ja pelottavaa Amerikkaa. Kaikki uusi jännitti tosi paljon, mutta olin kuitenkin enimmäkseen innoissani uudesta elämästä siellä. Uusien elämäntapojen hyväksymistä helpotti hirveesti se, että tiesin palaavani Suomeen lopulta ja että ystävät ja perhe eikä paljon mikään muukaan häviäisi vuodessa, ja että jos vaihtovuosi olisi täydellinen floppi, niin voisin aina palata vanhaan ihanaan arkeeni Suomessa. Olin tosi avoimella mielellä liikenteessä ja lähdin kaikkeen mukaan, ja niinpä jenkkimaailmaan sopeutuminen kävi ihan hetkessä. Opin kielen, sain kavereita, aloitin uusia harrastuksia ja olin tiiviisti mukana perheen arjessa. Vuoden mittaan mun elämästä tuli yhä rikkaampaa, ystävyyssuhteet syveni ja rakas juoksuharrastus täytti jokaisen aamun, iltapäivän ja illan. Opin tuntemaan koulun coachit ja kaikki tunsi mut, tunsin olevani tärkeä osa tiimiä ja koko Jayn athletics - siipeä ylipäätään. Elin hetkessä, nautin jokaisesta viikonloppureissusta ja kavereiden kanssa hengailusta ja juoksukisoista täysin sydämin, ja vaikka toki tiesin, ettei se kestäisi ikuisesti, en jotenkin sisäistänyt lähdön lähestymistä ennen kuin se oli käsillä. Vielä viimeisellä viikollakin musta tuntui siltä, että tännehän mä oon jäämässä vielä pitkäksi aikaa eikä tässä oo mikään kiire pakata. 

Lähtöaamuna se viimein iski. Menin vielä viimeisiin harkkoihin aamulla, ja sitten ei ollut enää mitään tehtävää. Halasin kavereita viimeisen kerran ja kävelin kotiin. Otin valmiiksi pakatut laukut, ajettiin Jeanin ja Amberin kanssa lentokentälle ja kävelin turvatarkastuksen läpi portille. Silloin vasta käsitin, että mun vaihtovuosi on nyt ohi. Se on ihan oikeasti nyt takana päin, that was it. Se tuntui uskomattomalta. 

Äkkiseltään voisi ajatella, että olisi vaikeampaa lähteä Suomesta Jenkkeihin päin kuin tulla sieltä kotiin. Mutta mulla se on ollut päinvastoin. Kuten sanoin, täällä Suomessa alkuun kaikki tuntui vaikealta, mutta onneksi tuo vaihe ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Oon nauttinut ihan hirveesti suomalaisesta koulujärjestelmästä, Norssissa melkein kaikki on miljoona kertaa paremmin kuin Jayssa, vaikka toki moni asia mikä siellä oli mulle niin tärkeää, ei ole mikään juttu täällä. Joka tapauksessa, on ollut ihana huomata miten helposti oon päässyt taas porukoihin täällä. Ystävien kanssa ollessa tuntuu kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan ja se on niin ihanaa! Ehkä sitä aina vaan ajattelee jotain mahtavaa kokiessaan, että tää on nyt parasta maailmassa eikä halua minkään muuttuvan. Mutta faktahan on se, että se muuttuu kuitenkin aina vaan paremmaksi. Kun muutoksen alkushokista pääsee yli, huomaa taas että täällähän on tosi kivaa. Muutos ja muutoksen läpikäyminen kasvattaa, se on varmaan yksi tavoista jolla vaihtovuosi on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen muhun eniten.

Opettelen vielä täydellisen balanssin löytämistä Texasin muistelun ja Suomesta nauttimisen välillä. Oon pitänyt tiiviiten yhteyttä parin kaverin ja host äiti Jeanin kanssa, soitellaan noin parin viikon välein pitkiä puheluita ja niistä tulee aina niin hyvä mieli. Joku joskus sanoi, ettei haluaisi olla nyt mun asemassa kun on koko ajan ikävä toiselle puolen maapalloa mutta kuitenkin kuuluu tänne. Mutta mä en ajattele sitä noin, mun mielestä se on ehdottomasti rikkaus että sain niin paljon ihania muistoja maailman ääristä ja että mulla on siellä toinen koti johon voin aina mennä käymään. Ei ne ihmiset siltäkään puolelta Atlanttia katoa mihinkään, vaikka me ei pariin vuoteen nähtäiskään. Nautin elämästäni Suomessa ihan todella, ja en malta odottaa että saan ensi kesänä Jeanin ja Amberin tänne kylään. Tiedän myös jo nyt, että kun joskus palaan Texasiin, siitä tulee niin kivaa. Kaikki on siis hyvin, oon innoissani tulevaisuudesta. Näin jälkeenpäin sitä ehkä vasta tajuaa, miten verraton päätös olikaan lähteä vaihtoon. Sillä oli ja tulee olemaan loppuelämän ajan valtava merkitys muhun ja oon niin kiitollinen kaikille jotka sen mahdollisti, ja ennen kaikkea itselleni että päätin lähteä.

Kiitos lukemisesta, jos joku selviytyi tänne asti! En tiedä, tulenko postailemaan tänne enää, mutta jos en niin kiitos kaikille jotka seurasi mun matkaa Jenkeissä täältä blogin puolelta. Täältä ehkä näki vain pintaraapaisun mitä kaikkea sain vaihdossa kokea, mutta on ollut kiva kuulla että näitä on luettu :)

See ya later,
Anna

23.6.2018

Kohta kotiin, valitettavasti ja onneksi

Tänään on lauantai, 23. kesäkuuta. Mun kalenterissa lukee maanantain 25. kesäkuuta kohdalla "KOTIIN". 
Sitä on vaikea käsittää, että tässä sitä nyt ollaan. En ois koskaan osannut kuvitella, että tää vuosi menis näin nopeasti. Lueskelin juuri vanhoja postauksiani tämän vuoden ajalta ja tuntuu että ekat kuukaudet olis tapahtuneet vuosikausia sitten. Mun elämä on täällä nyt ihan erilaista kun sillon alussa. Rakastan elämääni täällä just nyt, multa ei puutu mitään, mulla on hyviä kavereita joiden kanssa hengata vapaa-ajalla, perheeltä tuntuva host perhe ja kaikki on vaan tosi hyvin. Oon tällä viikolla nähnyt monia kavereita viimestä kertaa ja sanonut monet hyvästit. Joka kerta kun halataan hyvästiksi sanotaan automaattisesti "See ya later", vaikka tässä tapauksessa se ei varmaan pidä paikkaansa ainakaan vähään aikaan. AND THAT SUCKS. Mutta ei sille voi mitään. Mitenköhän kauan menee ennenkun tuun sitten takaisin tänne moikkaamaan kaikkia?


Eilen oli juhannus Suomessa, ja soittelin Suomeen jossa mun perhe oli täydessä juhannuksenvietossa. Sen puhelun jälkeen oli hetken aikaa sellanen tunne, että vitsi miten kivaa mennä taas Suomeen. Siitä on niin kauan kun siellä viimeksi olin. Kaikki tutut arkipäiväiset jutut, mihin ei normaalisti kiinnitä edes huomiota, tulee mulle olemaan mullistavia ja hämmentäviä hetken aikaa. Jo ihan kielikin, siis ihan pelkästään suomen puhuminen tulee tuntumaan oudolta. Mun kaverit täällä kysyi yksi päivä että millä kielellä nykyään ajattelen, ja vastaus on both, sekä suomeksi että enkuksi, se on hassua. :D Kun puhun mun siskon Iidan kanssa puhelimessa, valehtelematta joka toinen lause tulee enkuksi ja joka toinen suomeksi. Se on tosi outo tunne. Joskus kun oon jossain julkisella paikalla puhumassa sille ja en halua että kukaan ympärillä tietää mistä puhutaan, mun pitää ihan keskittyä siihen etten vahingossa sano mitään englanniksi. Mitenköhän kauan tää pysyy? Kääntyykö mun aivot kokonaan suomeksi heti kun sinne saavun ja en enää kuule enkkua ympärilläni?

Oon yrittänyt vältellä pakkaamista viimeiseen asti. Eilen aloitin pikkuhiljaa järjestelemään huonettani ja tyhjentämään kaappeja turhista tavaroista jotka aion heittää pois. Matkalaukkua en kuitenkaan aio kaivaa esiin vasta kun sunnuntaina. Siihen asti voi vielä vähän aikaa leikkiä ihan normaalia elämää. 

Maanantaina mun lento lähtee kello 1.45 PM. Aion mennä aamulla koululle vielä viimeisiin harkkoihin, ja sitten on aika mennä. Ihan älyttömän absurdi ajatus. 

Luulen, että tuun kirjoittamaan vielä Suomesta yhden postauksen, että miten kotiutuminen sujuu ja miltä tuntuu olla Suomessa. Nyt en vielä oikein osaa kuvitella sitä. Jännittää vähän. Mutta ei kai tässä oo vaihtoehtoja, kotiin se on mentävä. Vaikka ihan kotona mä tunnen nytkin olevani. 

18.6.2018

10 Day Roadtrip In Texas, Colorado and New Mexico



Moikka pitkästä aikaa! Tultiin tänään kotiin 10 päivän roadtripiltä, jonka aikana mun host perhe näytti mulle luoteis-Texasia, Coloradoa ja New Mexicoa. Oli ihan huikea reissu, nähtiin paljon ihan älyttömän upeita paikkoja! Pääasiassa kierrettiin eri kansallispuistoja ja muita luontokohteita tolla alueella. Nautin joka hetkestä ja nyt tässä postauksessa ajattelin jakaa vähän kuvia ja kertomuksia matkan varrelta!

Palo Duro Canyon, Texas



Lähdettiin matkaan täältä San Antoniosta viimeviikon perjantaina, heti viimeistä koulupäivää seuraavana päivänä. Ensimmäinen kohteemme oli Palo Duro Canyon, joka sijaitsee lähellä Amarillon kaupunkia, Texasin panhandle -osassa. Palo Duron lempinimi on "the Grand Canyon of Texas", koska se on vähän kuin Grand Canyon mutta pienempi.

Aly vesitauolla

Zoe patikoimassa
Maisemat tuolla kanjonissa oli upeat. En ollut ennen nähnyt tälläistä luontoa, joten se oli tosi hieno kokemus! Vietettiin täällä puistossa yksi kokonainen päivä. Patikoitiin kuuden mailin pituinen reitti, joka kulki pääasiassa kanjonin pohjalla, mutta nousi puolivälissä lighthouse -nimisen kivimuodostuman juurelle. Päällä vähän tuuli ja näkymät oli tosi siistit! 

The lighthouse
Kenzie lighthousen huipulla

Kaktukset on kukassa!
Ilma oli koko päivän tosi kuuma, vaikka lähdettiin patikoimaan ihan aamuvarhaisella. Lämpötilat nousi yli 35 asteeseen ja se kyllä hieman vaikutti retken mukavuuteen. Vettä kului monta repullista ja onneksi selvittiin lopulta takaisin ilman että kukaan sai heatstrokea, vaikka ei se kaukana ollut. Huh, Texasissa on niin kuuma.. Illalla lämpötila onneksi laski aika paljonkin, kun mentiin katsomaan Texasin historiasta kertovaa musikaaliesitystä kanjonissa sijaitsevaan amphitheateriin. Musikaali oli tosi hieno ja viihdyttävä, ja illan kruunasi hieno tähtitaivas joka avautui lopussa sadepilvien väistyttyä.

Capulin Volcano National Monument, New Mexico


Tässä on host mom Jeania lukuunottamatta meidän koko porukka.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa naapuriosavaltioon New Mexicoon, jossa meidän seuraava kohde oli Capulin Volcano. Se on pieni ei-aktiivinen tulivuori ihan New Mexicon ja Coloradon rajalla. Koko toi alue tuossa ympärillä oli huikaisevan kaunista, myöskin jotain mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. New Mexicon yläosa on kokonaan tosi vulkaanista aluetta, nähtiin lukemattomia pikkutulivuoria ja laavakiveä oli joka puolella.

Aly ja Zoe
Näkymät tulivuoren huipulta oli USKOMATTOMAT. En ois ikinä kuvitellut että New Mexicossa näyttäis tolta! Käveltiin noin mailin lenkki tulivuoren huipulla sen kraatterin ympäri. Ilma oli ihanasit juuri sopivan lämmin ja kuten sanoin, siellä oli niin kaunista. Capulin oli ehkä mun suosikki kaikista paikoista missä pysähdyttiin.



Tulivuoren kraatteri!
Patikoitiin myös alas tulivuoren kraatteriin. En nyt muista kuinka kauan sitten tämä tulivuori purkautui, mutta se on tyypiltään cinder cone eli purkautuu vaan kerran ja sammuu sitten lopullisesti. (Opiskeltiin Earth&Spacessa just noita asioita joten siksikin oli tosi siistiä käydä tuolla ja nähdä noita juttuja oikeesti.)

Aly ja Chelsea

Aly, Chelsea ja Jean

Kenzie


Lopuksi käveltiin vielä pieni lenkki tulivuoren juurella olevalla laavakentällä. 

Aly ja minä

host dad Ken ja minä

Rakastin tota paikkaa!

Great Sand Dunes National Park, Colorado


Seuraava pysähdys tehtiin Great Sand Dunesin kansallispuistossa, Coloradon puolella! Nää on Pohjois-Amerikan korkeimmat hiekkadyynit, jotka on muodostuneet tuonne kalliovuorten juurelle kun vuoret rapautuu ja tuuli kuljettaa ja kasaa hiekkaa tuohon kohtaan.

Siellä ne on! Keskellä ei mitään
 Käytiin kävelemässä ja kiipeilemässä tuolla ja jätin kameran suosiolla autoon, koska pelkäsin sen menevän ihan hiekkapölyyn. Ja olin ihan iloinen tuosta päätöksestä, koska tuolla tosiaan hiekka pöllysi. Muuten toi puisto oli kyllä tosi cool, vähän surullinen tosin koska kuulemma näiden dyynien edessä virtaa normaalisti vuolas joki, joka syntyy vuorilta valuvien lumien sulamisvesistä. No, eipä virrannut nyt, sillä täälläkin tää vuosi on ollut taas ennätyksellisen kuuma.


Joka tapauksessa, oli Great Sand Dunes kuitenkin pysähtymisen arvoinen paikka! Dyyneillä oli hauskaa kiipeillä ja toikin oli taas yksi ensimmäistä kertaa elämässä -kokemus. 


Great Sand Duneseiltä matka jatkui länteen, vuorossa oli matkamme pääkohde eli...

Mesa Verde National Park, Colorado


Mesa Verde on iso kansallispuisto Länsi-Coloradossa. Sitä tutkittiin kaksi kokonaista päivää, ja se oli hyvä koska tää paikka oli ihan valtava! Mesa Verde tunnetaan parhaiten muinaisten pueblointiaanien taloista ja kylistä, jotka on rakennettu vuorenseinämiin. Nää rakennukset on 1200-1300 luvulta ja tosi vaikuttavia, ottaen huomioon millaisilla välineillä ja millaiseen paikkaan ne on tehty! 

Tän kylän nimi oli Long house
Kenzie, Zoe, Ken, minä ja Aly lähdössä Long house tourille


800 vuotta vanhoja petroglyphsejä eli kalliopiirroksia.


Käytiin kolmella opastetulla kierroksella, joissa päästiin tutustumaan näihin rakennuksiin lähietäisyydeltä. 

Siitä kotipihan näkymät! Aika siistiä vai mitä.
Chelsea ja Zoe long housessa

Kuulemma pueblointiaanit, eli ne ihmiset jotka täällä asui noin 800 vuotta sitten, oli erittäin taitavia kiipeilijöitä ja kiipeilikin kanjonia ylös alas päivittäin. Jotkut niiden reiteistä meni ihan sileässä vuorenseinämässä, johon oli hakattu kivellä pienet käsi- ja jalka-askelmat. Huimaa!!

Me käytettiin tikkaita talosta toiseen liikkuessa, laiskoja turisteja kun oltiin.
Tämä oli nimeltään Balcony House

Jos katsoo tarkasti, niin tuolla vuorenseinämän rakosissa niitä taloja on! Usein näillä ihmisillä oli pellot tuolla ylhäällä tasanteella ja sinne piti kiivetä päivisin työskentelemään, ja sitten kantaa kaikki kerätty ruoka illalla alas tuonne cliff dwellingissä sijaitsevaan taloon. Ei ollu helppoa elämä tuolloin.




Vesi kerättiin vuoren seinämästä tihkuvasta seep springistä.

Kiva eli perheen yhteinen kokoontumishuone. 


Mesa Verde oli upea paikka ja me kierrettiin se aika perusteellisesti näinä kahtena päivänä. Patikoitiin paljon ja otettiin paljon kuvia (kuten olette varmaan jo huomanneet). Nautin erityisen paljon, sillä olin ihan pari päivää ennen reissuun lähtöä saanut lääkäriltä luvan alkaa kävellä 2,5 kuukauden kepeillä olon jälkeen. (Jos on mennyt ohi, niin mursin lonkkani cross countrya ja trackia juostessa.) Kuulemma ois pitänyt ottaa iisisti eikä kävellä kovin paljon, mutta kun tuolla oli niin paljon nähtävää niin olihan se nyt mentävä! Patikoitiin melkein päivittäin monta tuntia ja nähtiin kyllä aivan upeita paikkoja. 

Näin paljon havupuita, ensimmäistä kertaa sitten Suomesta lähdön!
Karua ja kuivaa mutta kaunista.
Aly

Zoe ja Aly

Niin, onhan noi maisemat upeita ja muinaiset rakennukset hämmästyttäviä nekin, mutta mun reissun melkeinpä kohokohta oli jotain ihan muuta. Mesa Verdessa näin ensimmäistä kertaa...


... MUSTAKARHUN! Ensin luultiin sen olevan harmaakarhu eli grizzly bear, mutta myöhemmin kysyttiin rangerilta ja saatiin tietää että kyllä se hämäävästä väristään huolimatta oli mustakarhu eli black bear. Mutta eikö olekin suloinen otus. Oltiin ajamassa Chelsean ja tyttöjen kanssa pois puistosta pitkän patikointipäivän päätteeksi, kun yhtäkkiä nähtiin yhdessä laaksossa paljon autoja tienreunassa. Pysähdyttiin ja toden totta, yksi noin vuoden ikäinen karhu tepasteli keskellä sitä laaksoa, verrattain lähellä meitä. Se ei välittänyt ihmisistä ollenkaan, me pysyttiin autossa sisällä ja ihmeteltiin hiljaa tätä upeaa eläintä. Melko varmasti tämän karhun emo oli jossain lähistöllä piilossa myös, mutta ei tullut näkyviin. En ollut ennen nähnyt karhua luonnossa, vaikka ei se mikään harvinaisuus Suomessakaan ole. Kokemus oli huikea ja kruunasi meidän viimeisen päivän Mesa Verdessä!

Aztec Ruins National Monument, New Mexico

Viides ja toiseksi viimeinen (jaksakaa vielä hetki. Tiedostan, että tää on varmaan maailmankaikkeuden pisin postaus.) kohteemme oli taas New Mexicon puolella sijaitseva Aztec Ruins. Se on niiden samojen pueblointiaanien kylä, tosin maanpinnalla. 

aunt Belda ja host mom Jean
Aztec oli aika nopea pysähdys ja tuossa vaiheessa kaikenlaiset rauniot alkoi jo hieman tulla korvista ulos. Mutta olihan se siisti paikka. Tän jälkeen jatkettiin matkaa pikkuhiljaa lähemmäs Texasia, ja matkalla seuraavaan kohteeseen pysähdyttiin nopeasti Roswell -nimisessä kaupungissa.


Roswellissa ei paljon muuta ollut kun tää ufo-museo, ja miljoona erilaista ufo-teemaista kauppaa. Hauska ja erittäin outo paikka.

Ufo museossa


Carlsbad Caverns National Park, New Mexico


Meidän viimeinen pysähdys oli Carlsbadissa, jossa sijaitsee kuuluisa iso luolasto Carlsbad Caverns. Vietimme tuolla yhden päivän. Tää luolasto on valtava ja vaikka oltiin tuolla koko päivä, niin ei silti taidettu nähdä joka kolkkaa. Valokuvaaminen hämärässä luolassa oli tosi vaikeeta, mutta I'm tellling you, tää paikka oli aivan hämmästyttävä! Kivimuodostumat sisällä luolissa oli tosi kauniita, jotkut huoneet oli kymmeniä metrejä korkeita ja leveitä ja joskus piti ryömiä ahtaassa tunnelissa. 

Sisäänkäynti luolaan

Osallistuttiin Carlsbadissa yhdelle opastetulle kierrokselle ja se oli tosi mielenkiintoinen. Tää luola meni 750 ft syvyyteen maan alle ja sinne oli rakennettu hissikin, mutta me käveltiin alas ja ylös. 

Mun suosikkihuone, King's Palace
Ja tänään sunnuntaina me sitten ajettiin takaisin San Antonioon! Huikea reissu oli, paljon ainutlaatuisia muistoja sain ja pääsin kunnolla näkemään ihan uusia Usan kolkkia, mahtavaa! 

Nyt mulla on tasan viikko jäljellä San Antoniossa ennen kun lennän Suomeen 25.6. Jännää, outoa, epärealistista ja kuitenkin aika ihanaa. Nyt viimeisellä viikolla aion nähdä kavereita ja hoitaa muutamia pakollisia velvollisuuksia, ennen kun on aika jättää Texas taakse vähäksi aikaa... Miten me ollaan jo täällä. Tuntuu siltä että tulin tänne ihan vasta. Mutta onneksi tänne voi tulla aina käymään. Suomi, pian nähdään! Be prepared, im coming :D

Anna