16.10.2017

Mitä on cross country?

Moi taas! Tänään mä ajattelin tehdä vähän tarkemman katsauksen siihen, millaista tää mun harrastus cross country eli maastojuoksu oikein on. Mulla on nyt takana ensimmäinen (ja samalla myös... no ei nyt ajatella sitä toista faktaa) kokonainen kausi tätä lajia, joten aika hyvin on tulleet rutiinit tämän lajin parissa tutuksi. Jos siellä siis on joku tuleva vaihtari, joka miettii cross countryn aloittamista, tai joku ihan muuten vaan aiheesta kiinnostunut, niin kannattaa jatkaa lukemista. Aloitetaan!

Tältä me näytetään aina perjantaisin :)
No ihan ensimmäiseksi ne treenit. Kuten sanottu, ne on rankkoja. Meillä on siis treenit joka aamu ennen koulun alkua kello 7 alkaen. Me juostaan yleensä noin kolme mailia päivässä, paitsi 1-2 kertaa viikossa on pidempi juoksu, joka on yleensä kuusi mailia, tai 45 minuuttia. Treenit vaihtelee päivittäin: jonain päivinä tehdään quartersia, joka on kaikkien inhokkitreeni: 12 kierrosta kentän ympäri, pakko mennä annetussa ajassa tai jos ei mene, niin se yliaika vähennetään siitä pienen pienestä lepohetkestä kierrosten välissä. Joskus taas ohjelmassa on sprinttejä, esimerkiksi niin, että juostaan kenttää ympäri, ja aina joku tietty suora pitää vetää niin kovaa kuin pystyy, muuten voi hölkätä. Toisinaan harjoitellaan ohittamista 30 minuutin juoksulla, jossa muuten juostaan ihan omaa vauhtia, mutta noin viiden minuutin välein vedetään 15 sekunnin ajan täysiä, ja pitää yrittää ohittaa ainakin kaksi ihmistä. Mun oma henkilökohtainen inhokkitreeni on 800 repeats: kuusi kertaa puolimailinen, joka kierros pitää mennä annetussa ajassa ja lepoa kierrosten välissä noin yhden vesikulauksen verran. Yksi viikko juostiin koulussa sisällä käytäviä pitkin, kun ilma oli tosi sateinen ja nurmikenttä ihan mudassa. Silloin treenit sisälsi paljon porrasjuoksua, hyi hitto... :D Joka päivä juoksun jälkeen tehdään myös vatsalihaksia ja aina ennen juoksua venytellään hyvin. Perjantaina on aina rento päivä, sillä on kisaa edeltävä päivä niin pelataan vaan frisbeetä koulun salissa eikä varsinaisesti juosta.

Niin, ne kisat! Se kaikista kivoin, ja myös rankin, juttu koko hommassa. Kisamatka on normaalisti kolme mailia eli 4,8 kilometriä. Tosin se vaihtelee hieman, parissa kisoissa rata oli vain kaksi mailia, kun taas joissain kisoissa juostiin 3,2 mailia. Radalla on yleensä jonkinlaisia esteitä, kuten ojia ja "rotkoja", jotka pitää ylittää, tai mutalätäköitä, heinäpaaleja, tukkeja tai vähintäänkin niitä hemmetin jyrkkiä mäkiä. Kisoissa on aina paljon ihmisiä katsomassa ja kannustamassa, mikä on tosi kivaa ja luo mukavan kisatunnelman. Mun host perhe ei tullut kuin mun kahteen ekaan meettiin, mutta ei se haitannut. Se on parasta kuulla jonkun tuttu ääni kesken kisan, siitä saa aina voimaa ja päättäväisyyttä, että kyllä, kyllä mä sittenkin ohitan tuon tytön!. Tai kun coach huikkaa että "Good job Anna, got about half a mile left", se on ihan parasta. Maalilinjalla on myös aina mahtava tunnelma, siitä kun kaartaa viimeiselle suoralle niin ei voi muuta kun pistää kaikki viimeisetkin voimat likoon, kun kaikki huutaa ympärillä.

Rukouspiiri ennen kisaa :) // Tässä näkyy meidän joukkueen lippu, jota liehutellaan aina kisoissa.

Pidettiin joukkueilta coachin talossa viime perjantaina viimeisen kisan kunniaksi. Oli niin hauska ilta!! :D
Kaiken kaikkiaan haluaisin sanoa, että cross countryn aloittaminen oli yksi parhaista päätöksistä mitä oon koskaan tehnyt. Cross country on antanut mulle niin paljon, että en voi sanoin kuvailla miten onnellinen oon että päätin aloittaa sen juoksemisen. Oon parantanut mun kolmen mailin juoksuaikaa yli viidellä minuutilla, saanut maailman parhaimman tiimin ympärilleni, oppinut todella rakastamaan juoksemista ja ennen kaikkea tuntenut, että pystyn mihin tahansa. Viimeiset kahdeksan viikkoa on olleet aikamoisen rankat, mutta samalla myös yhdet mun elämän parhaista. Oon juossut enemmän kun koskaan ennen, tutustunut ihan mahtaviin ihmisiin, saanut kokea seitsemät mahtavat kisat, pukeutunut ylpeänä joka perjantai siniseen Jay-paitaan, huutanut "Mustangs!" keuhkojen täydeltä niin monta kertaa, etten edes yritä laskea ja yksinkertaisesti vaan ollut tosi onnellinen siitä että oon täällä.

Nyt onkin aika tyhjä ja haikea olo, sillä viime lauantaina, eli toissapäivänä, oli meidän viimeiset kisat. Se oli District Meet, eli aika iso kisa mihin tuli kaikki tämän lähialueen koulut. Meidän koulu ei pärjännyt kovin hyvin, joten ei päästy Regionals Meettiin, jonne lähti tän alueen kolme parasta koulua. Se tarkoittaa siis sitä, että meidän cross country kausi on nyt ohitse ja seuraavan kerran treenataan sitten Thanksgivingin jälkeen trackin merkeissä. Ei siis enää aikaisia aamuherätyksiä, ei (toivottavasti) särkeviä nilkkoja ja niin jumissa olevia pohkeita, että käveleminen on tuskaa. Ei joka aamuisia treenien jälkeen nilkkoihin sidottuja jääpussiviritelmiä, ei kiireessä syötyjä aamupaloja, ei auringonnousun aikaan kuuluvaa "Ready.. GO!" -huutoa, ei ylävitosia ja selkään taputteluja ennen tunnille lähtemistä. Edessä on nyt noin kuukausi lepoa, jalkojen parantelua ja vähän rauhallisemmin ottamista. En tiiä, jotenkin on vaikea sopeutua tähän ajatukseen. Ehkä mä totun. Ja ehkä tää kuukausi menee nopeasti... Toivotaan niin. Cross country oli nimittäin niin kivaa <3

2 kommenttia:

  1. Huh, kuulostaa tosi vaativalta tuo cross country. Mutta hyvin olet kehittynyt!

    VastaaPoista
  2. No sitä se kyllä onkin. Ja joo, vähän harmittaa että ei oo toista kautta tulossa, kun eka meni näin hyvin...

    VastaaPoista