25.2.2018

Vaihtovuosi urheilijana

Sanotaan, että jokaisen vaihtovuosi on erilainen, ja tänne tultuani oon huomannut että se on ihan täysin totta. Lähtöä ajatellessani en hirveästi ajatellut, millainen mun oma vuosi tulisi olemaan. Tai no, tottakai ajattelin - mutta yritin olla luomatta ennakkoluuloja ja odotuksia, sillä moni sanoi että sitä vaan pettyy sitten kun omat odotukset ei pidäkään paikkaansa. Lähdin siis avoimella mielellä matkaan, ajatuksella että katsotaan sitten kun sinne asti päästään. Olin pitkään lukenut muiden vaihtareiden blogeja ja seurannut Instagrameja ja YouTube-kanavia maailmalta, mutta koitin silti olla ajattelematta, millaista mun arki tulisi olemaan, mikä tulisi viemään eniten aikaani, mistä jutuista nauttisin amerikkalaisessa arjessani eniten. En siis varsinaisesti suunnitellut, että musta tulisi näin intensiivinen ja kokonaisvaltainen urheilija vaihtovuoteni aikana, vaikka aina oon liikkumisesta tykännytkin ja olin etukäteen päättänyt, että liityn johonkin urheilujoukkueeseen koulussa.

Ihan juuri ennen tänne lähtöä juttelin tän mun host perheen edellisen vaihto-oppilaan kanssa Facebookissa, ja hän sanoi, että kannattaa varautua siihen, että kaikki kiva tapahtuu koulun ulkopuolella. Nyt voin sanoa, että mulla asia oli täysin päinvastoin :D Heti tänne tultuani liityin koulun maastojuoksu- eli cross country-joukkueeseen, mikä antoi mahtavan startin mun vuodelle. Juoksujoukkueessa tutustuin moniin ihmisiin ja sain heti kasan kavereita, joista melkein kaikkia näen vieläkin päivittäin track and fieldin merkeissä. Urheilun myötä pääsin kiinni tähän elämään täällä, arkeen muodostui rutiinit jotka raudanlujan coachin vaatimana pysyi vaikka moni muu asia muuttui ympärillä. Se toi, ja tuo yhä tietynlaista turvaa, että vaikka mitä tapahtuisi, niin ainakin menen huomenna harkkoihin ja ensiviikolla kisoihin. Jo se, että joka päivä näkee samoja ihmisiä joiden kanssa jaksaa kovimmatkin treenit loppuun asti, tuo turvaa ja voimaa ja tiedon siitä, että ainakin täällä on joku tuttu joka välittää.


Cross country ja tällä hetkellä track on antaneet mun elämälle täällä päämäärän ja suunnan. Siinä missä koulu vie suurimman osan mun vapaa-ajasta Suomessa, niin täällä voin täysillä keskittyä urheilemiseen ja paremmaksi juoksijaksi tulemiseen. Me tehdään usein harkoissa ns. vauhtitreenejä, missä juostaan esimerkiksi kymmenen tai kaksitoista kierrosta kentällä ja jokainen kierros pitää juosta sekunnilleen samassa ajassa. Tuollaisten pienten yksityiskohtien hiominen on musta hauskaa, ja aikojen laskeskelu tuo ihan uutta mielenkiintoa niinkin yksinkertaiseen lajiin kuin juoksuun. Kun coach asettaa sulle tavoiteajan, jota on tarkoitus koko kauden ajan parantaa ja parantaa, on koko ajan mielessä selkeä tavoite johon voi keskittyä vaikka muuten kaikki vähän tökkisi. Oon saanut palautetta coachilta ja tiimikavereilta, että oon varmaan yksi omistautuneimmista juoksijoista meidän joukkueessa, ja pakko sanoa että se on kyllä ihan totta. Paras juoksija mä en oo, en lähelläkään, mutta halu tulla paremmaksi on ihan valtava. Oon harjoitellut koko vuoden ajan oikeestaan ajattelematta vuoden loppua, vaikka joku voisi kysyä, että onko järkeä panostaa tällä tavalla johonkin, millä ei ole tulevaisuutta. Vaikka kuinka paljon treenaisin ja kehittyisin, en koskaan saa paikkaa Varsityssa (koska en oo paikallinen), en koskaan tuu pääsemään aluekisoja isompiin kilpailuihin, en saa koskaan kiertää näitä samoja kisoja uudestaan. En voi olla ajattelematta, että jos mä asuisin täällä pysyvästi, miten hyvä musta voisikaan tulla. Mihin kaikkeen mä voisinkaan pystyä, jos ois vaan enemmän aikaa! Meidän joukkueen parhaat juoksijat on rakentaneet kuntoaan high schoolin alusta lähtien, joten niillä on muhun verrattuna monen vuoden etumatka. Mielessä on monta kertaa käynyt ajatus, että voikun mäkin voisin jäädä tänne juoksemaan vielä pariksi vuodeksi.

Ostin lettermanin <3 Tämmösen saa ostaa jos on kilpaillut koulun edustusjoukkueissa eli Varsityssa (ja mä sain ostaa ton koska oon juossut parit kisat Varsity-sarjassa, vaikka oikeesti JV olenkin) ja tää on mun todellinen ylpeydenaihe! Niin hieno vai mitä :)
"Urheilija ei tervettä päivää nää" -sanonta on ollut mun kohdalla erittäin totta. Mä oon ollut aika paljon loukkaantuneena, ja tälläkin hetkellä mennään ihan viikko kerrallaan. Kaikki mun "vammat" on  oman diagnoosini mukaan tulleet vaan liiasta rasituksesta. Mitään yhtä isoa loukkaantumista  ja treenitaukoa  mulle ei oo tullut, vaan oikeestaan mun jalat on aikalailla alusta asti olleet joka päivä enemmän tai vähemmän kipeät. Useimmiten se on vaan normaalia lihaskipua, joka ei estä juoksemista (vaikkakin tekee juoksemista varsinaista helvettiä :D), mutta joskus mun jänteet tulehtuu ja turpoaa ja sillon ei auta muu kuin levätä ja kylmätä jalkoja. Pisin aika, mitä oon joutunut olemaan juoksematta, on reilu kuukausi, ja se oli juuri cross country-kauden päätyttyä eli lokakuun lopussa. Silloin kävin ortopedin vastaanotolla ja mulla todettiinkin tendonitis polvissa (suomeksi varmaan jännetulehdus tai jotain sinne päin?). Sillon muistan kuinka en pystynyt edes kävelemään ontumatta, ja varsinkin polvet oli aika hajalla. Vaikka tilanne on tuosta lokakuun lopusta parantunut ihan huomattavasti, niin kokonaan pois se ei oo vieläkään mennyt. Päinvastoin, musta tuntuu että myös mun nilkkojen ja lonkkien ja alaselän jänteet on tulehtuneet, mutta toistaiseksi oon nyt pysynyt kunnossa ottamalla silloin tällöin pari päivää ekstralepoa. Mun coach on onneksi tosi ymmärtäväinen tässä, se tietää että jos en pysty juoksemaan harkoissa, niin sillon on oikeesti jalat kipeänä eikä se oo mitään peruslihasjumia. Oon kuitenkin aina paikalla harkoissa, ja teen esimerkiksi  vatsalihaksia ja punnerruksia sen ajan mitä muut juoksee (joskus viihdytän itseäni harjoittelemalla käsilläseisomista jalkapallomaalihaarukkaa vasten :D). Käytän kaiken harjoitteluajan hyödyksi - vaikka ei tiettynä päivänä voisi juosta, niin aina on jotain mitä voi tehdä. Periksi mä en suostu antamaan. Jossain vaiheessa (tais olla just sillon cross countryn loputtua) trainer ehdotti jo lajin vaihtoa, kun juoksu meinas olla niin hankalaa ja sen mielestä näytti siltä, että mun jalkoja ei vaan oo tehty juoksemiseen. Mutta ei, kyllä juokseminen on se mun juttu ja haluan jatkaa sitä vaikka mikä olisi. Kaikesta huolimatta, jokaisen kipeän päivän jälkeen oon aina palannut juoksukykyiseksi ja voinut jatkaa juoksijana kehittymistä. Pitää siis vaan uskoa ja luottaa siihen, että aina kaikki järjestyy! Tälläset jalkakivut ei oo mikään erikoisuus meidän tiimissä, oikeestaan en tiiä juuri ketään joka ei ois kertaakaan loukkaantunut. Tääkin on siis vaan osa tätä lajia, vaikka on tärkeää kuunnella kroppaa eikä juosta sillon kun oikeasti sattuu, niin osaksi se täytyy vaan hyväksyä, että niin kauan kun haluan tätä jatkaa, niin jalat tulee olemaan kipeänä.

Mutta kyllä tää on kaikkien kipujen arvoista. Track on tällä hetkellä se asia mistä tykkään kaikista eniten täällä. Track on paljon isompi juttu kun cross country. On paljon eri valmentajia, joista kaikki on erikoistuneet johonkin tiettyyn osa-alueeseen. Samoin on paljon enemmän urheilijoita, ja kaikki tekee vähän niitä omia juttujaan, vaikka loppujen lopuksi ollaan yhtä isoa tiimiä kaikki. Mun oma yhdistelmä on 1 mailin juoksu + kiekonheitto. Monet mun kaverit tekee esim. sprinttejä ja pituushyppyä, keskipitkää matkaa ja korkeushyppyä, jotkut tekee aitoja ja jotkut taas viestejä, ja niin edelleen. Track-piireissä on kaikki tärkeimmät ihmiset, harkoissa on aina kivaa, kaikki valmentajat ja muut urheilijat tuntee mut ja tunnen oloni kotoisaksi siellä. Se on paikka missä tunnen olevani hyvä, missä mua kannustetaan ja toisinaan mulle myös huudetaan (nykyään tosin vähemmän - alan olla jo aika nopea). Track on mulle tosi tärkeä juttu, se on tuonut niin paljon hyvää mun elämään ja oon ikionnellinen että saan olla mukana siinä.

Tulevat vaihtarit, löytäkää tekin teidän oma juttu, jotain mikä tekee teidän vaihtovuodesta ikimuistoisen. Vaihtovuosihan ei varsinaisesti ainakaan YFU:lla oo mikään urheiluohjelma, mutta jokainen saa tehdä omasta vuodestaan sen näköisen mistä tykkää. Mä aion nauttia täysillä mun jäljellä olevasta 120 päivästä täällä - todennäköisesti aika vahvasti trackin parissa.

Kiitos jos jaksoit lukea mun 4 kuukauden merkkipäivän pohdinnat tänne loppuun asti! Kirjoitan taas pian :)
-Anna

1 kommentti:

  1. For us, there is no favored tendency over making our clients' Escorts in Lahore experience satisfaction of the most essential demand. It gives us a dormant sentiment of joy something which is on a non sensible scale. At whatever call attention to models go out with their clients, Lahore Escorts they certification to make their experience something which they will think about durable.

    VastaaPoista