31.8.2018

Paluu Suomeen

Moi kaikki! Pieni tovi vierähti ennenkuin sain aikaiseksi tulla kirjoittamaan tämän viimeisen postauksen. Oon nyt ollut Suomessa yli kaksi kuukautta, mikä tuntuu ihan hassulta. Toisaalta Texasiin soitellessa tulee aina sellainen fiilis kuin olisin edelleen siellä, mutta toisaalta täällä oman arjen sykkeessä lähdöstä tuntuu olevan tosi kauan aikaa. Siitä puheen ollen- ajattelin nyt kertoa hieman ajatuksia ja fiiliksiä siitä, millaista oli lähteä Texasista ja miltä tuntuu olla kotona. Näihin kahteen kuukauteen on mahtunut ties minkälaisia fiiliksiä. Toisinaan olen kiukutellut perheelle ja sydän sykkyrällä katsellut Texas-kuvia valmiina bookaamaan seuraavan mahdollisen lennon Jenkkeihin tai edes jonnekin Suomen ulkopuolelle, toisinaan taas ystävien tai perheen kanssa aikaa viettäessä koko Texas on tuntunut kaukaiselta unelta ja Suomi niin ihanalta ettei sitä voi sanoin kuvailla. Jonain hetkinä, varsinkin ihan ekoina viikkoina, ahdisti ja ärsytti kaikki, tekstasin koko ajan Jenkkeihin ja ahdisti ihan kauheasti ajatus Suomeen asettumisesta. Mutta ajan myötä se helpotti ja varsinkin kun koulu alkoi, kaikki on alkanut sujua paremmin ja tällä hetkellä en haluaisi olla missään muualla kuin täällä. 

Muutos on aina vaikeaa, ja niin se on ollut tässäkin kohtaa. Muistan kun lähdin vuosi sitten täältä Suomesta kohti tuntematonta ja pelottavaa Amerikkaa. Kaikki uusi jännitti tosi paljon, mutta olin kuitenkin enimmäkseen innoissani uudesta elämästä siellä. Uusien elämäntapojen hyväksymistä helpotti hirveesti se, että tiesin palaavani Suomeen lopulta ja että ystävät ja perhe eikä paljon mikään muukaan häviäisi vuodessa, ja että jos vaihtovuosi olisi täydellinen floppi, niin voisin aina palata vanhaan ihanaan arkeeni Suomessa. Olin tosi avoimella mielellä liikenteessä ja lähdin kaikkeen mukaan, ja niinpä jenkkimaailmaan sopeutuminen kävi ihan hetkessä. Opin kielen, sain kavereita, aloitin uusia harrastuksia ja olin tiiviisti mukana perheen arjessa. Vuoden mittaan mun elämästä tuli yhä rikkaampaa, ystävyyssuhteet syveni ja rakas juoksuharrastus täytti jokaisen aamun, iltapäivän ja illan. Opin tuntemaan koulun coachit ja kaikki tunsi mut, tunsin olevani tärkeä osa tiimiä ja koko Jayn athletics - siipeä ylipäätään. Elin hetkessä, nautin jokaisesta viikonloppureissusta ja kavereiden kanssa hengailusta ja juoksukisoista täysin sydämin, ja vaikka toki tiesin, ettei se kestäisi ikuisesti, en jotenkin sisäistänyt lähdön lähestymistä ennen kuin se oli käsillä. Vielä viimeisellä viikollakin musta tuntui siltä, että tännehän mä oon jäämässä vielä pitkäksi aikaa eikä tässä oo mikään kiire pakata. 

Lähtöaamuna se viimein iski. Menin vielä viimeisiin harkkoihin aamulla, ja sitten ei ollut enää mitään tehtävää. Halasin kavereita viimeisen kerran ja kävelin kotiin. Otin valmiiksi pakatut laukut, ajettiin Jeanin ja Amberin kanssa lentokentälle ja kävelin turvatarkastuksen läpi portille. Silloin vasta käsitin, että mun vaihtovuosi on nyt ohi. Se on ihan oikeasti nyt takana päin, that was it. Se tuntui uskomattomalta. 

Äkkiseltään voisi ajatella, että olisi vaikeampaa lähteä Suomesta Jenkkeihin päin kuin tulla sieltä kotiin. Mutta mulla se on ollut päinvastoin. Kuten sanoin, täällä Suomessa alkuun kaikki tuntui vaikealta, mutta onneksi tuo vaihe ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Oon nauttinut ihan hirveesti suomalaisesta koulujärjestelmästä, Norssissa melkein kaikki on miljoona kertaa paremmin kuin Jayssa, vaikka toki moni asia mikä siellä oli mulle niin tärkeää, ei ole mikään juttu täällä. Joka tapauksessa, on ollut ihana huomata miten helposti oon päässyt taas porukoihin täällä. Ystävien kanssa ollessa tuntuu kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan ja se on niin ihanaa! Ehkä sitä aina vaan ajattelee jotain mahtavaa kokiessaan, että tää on nyt parasta maailmassa eikä halua minkään muuttuvan. Mutta faktahan on se, että se muuttuu kuitenkin aina vaan paremmaksi. Kun muutoksen alkushokista pääsee yli, huomaa taas että täällähän on tosi kivaa. Muutos ja muutoksen läpikäyminen kasvattaa, se on varmaan yksi tavoista jolla vaihtovuosi on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen muhun eniten.

Opettelen vielä täydellisen balanssin löytämistä Texasin muistelun ja Suomesta nauttimisen välillä. Oon pitänyt tiiviiten yhteyttä parin kaverin ja host äiti Jeanin kanssa, soitellaan noin parin viikon välein pitkiä puheluita ja niistä tulee aina niin hyvä mieli. Joku joskus sanoi, ettei haluaisi olla nyt mun asemassa kun on koko ajan ikävä toiselle puolen maapalloa mutta kuitenkin kuuluu tänne. Mutta mä en ajattele sitä noin, mun mielestä se on ehdottomasti rikkaus että sain niin paljon ihania muistoja maailman ääristä ja että mulla on siellä toinen koti johon voin aina mennä käymään. Ei ne ihmiset siltäkään puolelta Atlanttia katoa mihinkään, vaikka me ei pariin vuoteen nähtäiskään. Nautin elämästäni Suomessa ihan todella, ja en malta odottaa että saan ensi kesänä Jeanin ja Amberin tänne kylään. Tiedän myös jo nyt, että kun joskus palaan Texasiin, siitä tulee niin kivaa. Kaikki on siis hyvin, oon innoissani tulevaisuudesta. Näin jälkeenpäin sitä ehkä vasta tajuaa, miten verraton päätös olikaan lähteä vaihtoon. Sillä oli ja tulee olemaan loppuelämän ajan valtava merkitys muhun ja oon niin kiitollinen kaikille jotka sen mahdollisti, ja ennen kaikkea itselleni että päätin lähteä.

Kiitos lukemisesta, jos joku selviytyi tänne asti! En tiedä, tulenko postailemaan tänne enää, mutta jos en niin kiitos kaikille jotka seurasi mun matkaa Jenkeissä täältä blogin puolelta. Täältä ehkä näki vain pintaraapaisun mitä kaikkea sain vaihdossa kokea, mutta on ollut kiva kuulla että näitä on luettu :)

See ya later,
Anna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti